Jan Eerala
Jokisuiston kanssa minulla on ihmiselämän pituinen suhde.
Muistan aivan erityisellä selkeydellä, miten aurinkoisena kevätpäivänä jäittenlähdön jälkeen ajelehdin isolla jäälautalla hitaasti ja ylväästi jokea alas. Sellaista avaruudellisuuden tunnetta ja sinitaivaan intensiteettiä en ole koskaan myöhemmin kokenut. 1960-luvulla jäät olivat vielä vahvoja, ja nuorena lintuharrastajana jäälautoilla kuljettiin kun se oli mahdollista. Joella oli muutkin puolensa. Vielä 70-luvun alussa sen ominaistuoksu oli niin voimakas, että pyöräillessä Kyläsaaren, joen hajun tunnisti jo Ulasoorissa, pikatien puolella useamman kilometrin päässä. Myöhemmin joki puhdistui, mutta myös ennen niin runsas linnusto köyhtyi ja katosi osittain pois. Kuten myös suiston piisamit, joita oli niin paljon, että ne elättivät useampiakin lähes kokopäivätoimisia pyytäjiä. Runsaan eläimistön lisäksi suiston suojassa eleli myös jokunen erakko ja liuta rantojen miehiä.
Ensimmäisen satakieleni kuulin siellä 1961, ja kymmenen vuotta myöhemmin niitä lauloi rantalehdoissa enemmän kuin missään. Suistosta löytyy myös teollisuushistoriallinen maamerkki; Pihlavan sahan Isosuuli, joka aikanaan oli maailman suurin puurunkoinen rakennus. Laivat eivät enää tule mataloituneen Pihlavanlahden rannoille sahatavaraa lastaamaan, mutta iso ja komea Isosuuli valvoo tuulessa valitellen jokisuiston nykyistä elämää.
61°34'21.5"N 21°36'46.1"E
http://www.rupuranta.net/weblog/filet/190203/
Veijo Setälä
Kivinin veneenlaskupaikalla kajakkiin kömpiessä on vaikutelma parhaimmillaan päinvastainen: hiljaisuutta voi lähestulkoon veitsellä leikata ja tekee mieli liikkua niin hiljaa kuin mahdollista. Onneksi satunnaiset ihmiselon äänet vapauttavat hiukan eikä jokaista melan loiskahdusta tarvitse sentään anteeksi pyytää.
Raija Kuisma
Minun jokeni
Lapsena kävimme polkupyörällä uimassa Nakkilan Järvikylästä Arantilan rannassa. Niihin päiviin sisältyy aurinkoa, ikuista lämpöä ja ihanan houkuttelevaa virtaavaa vettä. Myöhemmin olin useana vuonna samalla paikalla sekä myös Ruskilan rannalla uimakoulun opettajana. Vesi virtasi, hiekkasärkkiä syntyi, uimaoppilaita oli paljon, mutta pelkoa ei ollut. Uimisesta Kokemäenjoessa olen nauttinut lapsuudesta tähän päivään.
Oman mielipaikkani Kokemäenjoen rannalta löysin kuitenkin paljon myöhemmin. Olen tehnyt pitkiä kävelyretkiä joen rannalla sijaitsevalta mökiltämme Kalafornian golf-kentän suuntaan ja alueen ympäri, kiertäen koko Kalafornian kentän vanhaa tulvavallia myöden. Siellä on upeita koskemattomia alueita, tuntuu kuin kävelisi pitkin satumetsää, joki toisella puolella ja vanhat kaatuneet puunrungot toisella puolella.
Paikka, johon palaan usein, sijaitsee siinä mihin golf-kenttä aiemmin loppui. Kun kävelee rantaan, näkee kahden joenuoman, Huvilajuopa ja Lanajuopa, yhtyvän, jolloin virta muuttuu leveäksi ja tulee tunne, että varsinainen joki alkaa. Sitä eteenpäin olen viilettänyt veneen kokassa istuen ja nauttien siitä, miten veneen nopeutta voi nostaa ja tuntea tuulen kasvoillaan. Siinä olevaan pieneen poukamaan samoan alkukeväästä katsomaan, joko rentukat ovat kukassa ja maistuvatko koivun hiirenkorvat yhtä makoisilta kuin ennen.
Joki ja sen rannat, niiden eri vuodenaikojen kasvillisuus sekä joen pinta, ovat olleet mukana useissa teoksissani. Ne ovat joko selkeinä kuvina tai valokuvieni taustamaisemassa, kaiken alla, perustana.
Kesä ajankohtana merkitsee itselleni eniten, joten kevät ja kesä ovat keskeisellä sijalla tuotannossani, mutta vastakohtaisuutensa vuoksi myös talvinen joki on saanut tilansa kamerani linssillä.
Joki virtaa, aika virtaa, virtaa.
Henry Merimaa
Kvistiluoto
Jos en katso Kvistiluodossa ollessani Huvilajuopaa ja sen verkkaista virtaamista, katson tätä peltoa. Viljellyt pellot ovat perinteinen osa luotojen maisemaa. Joen, juopien, kesäasutuksen ja peltoja halkovien pikkuteiden maisema on miellyttävä yhdistelmä kulttuurista ja villiä ympäristöä.
Kun katselen jokea, tämä pelto on selkäni takana. Kun saavun mökille, katseeni hakeutuu ensimmäiseksi aukeille pelloille. Kun istun olohuoneen sohvalla, katselen ikkunasta pellolle vaikkei siellä ole mitään. Tämä on mielimaisemani.
Kari Kuisma
Hanhiluodossa Huvilajuovan rannalla
Minun Kokemäenjoki- kokemukseni pohjautuu yli kolmenkymmenen vuoden oleskeluun Hanhiluodossa. Minulla on mökki Huvilajuovan varrella ja olen viettänyt siellä keväitä. kesiä, syksyjä ja talvisiakin tuokioita. Olen istunut aurinkoisella pihamaalla työpöytä edessäni ideoiden ja muotoillen lasiveistoksiani joen välkkyessä kirsikkapuiden välistä.
Joki ja sen myötä vuodenaikojen vaihtelun seuraaminen on muodostunut tärkeäksi minulle. Lasin ja veden sekä jään yhtymäkohdat ovat itselleni hyvin ilmeisiä. Kun katselen veden virtausta, veden ja jään heijastuksia, saan voimaa ja ideoita uuteen työskentelyssäni. Teoksissani näkyy veden virtaus, jäiden kerrostuminen sekä pirstaloituminen.
Kun mistään ei tahdo tulla mitään, voi istua laiturille tai ottaa virvelin käteen ja heittää muutaman heiton. Mieli rentoutuu ja joen virtaus antaa suhteellisuuden tajua sille mikä on tärkeätä ja mikä ei. Tavallaan veden virtaus muodostaa vertauskuvan olevaiselle. Pieni joenuoma virtaa kohti suurempaa laskeakseen mereen.
Huvilaelämä joen varrella on tuonut mukanaan myös yhteisöllisyyttä; olemme viettäneet useita juhannuksia yhdessä Hanhiluodon sillan kupeessa kokolla ja juhlien keskikesää.
Lempipaikkani Kokemäenjoen rannalla on oman mökkini ranta ja laituri. Siitä veneellä ja kanootilla jokea matkaten sekä talvella avannossa uiden ja jäätä myöden kävellen olen viettänyt monia elämyksellisiä tuokioita.
Emil Cedercreutz
”..Satakunta metriä kuljettuani näin vuolaan virran alapuolellani. Rantatöyräs on korkea ja suora kuin seinä. Kosken alapuolella joki muodostaa suuren järvimaisen lahden, ja töyräältä avautuu ihastuttava näköala yli jokimaiseman. Syvältä roiskuu kuohuava vesi rantaäyräitä vasten, ja virta tekee mahtavan mutkan. Kosken kummallakin rannalla on mylly. Pohjoisella rannalla näkyy laajoja peltoja ja hyvin hoidettuja tiloja, mutta eteläinen ranta, missä seison, on äkkijyrkkä ja vehreän, tuuhean sekametsän peittämä.
Maisemakuva valloitti minut täydellisesti.”
Kuvaaja: Niilo Valonen
Seija Levanto
1967 joen maine oli surkean surullinen ja sen pystyi jopa seitsemänvuotias ekaluokkalainenkin omin silmin havaitsemaan. Olimme muuttaneet Harjavallan Merstolaan Keski-Pohjanmaalta, Reisjärveltä, kahden puhtaan järven rannalta, kun taas Kokemäenjoessa lilluivat ikävät likapaakut saastuneen veden pinnalla. Muistan kun katselin surullisena luonnonvettä, uimaankaan ei saanut mennä!
Kokemäenjoen rannalla sijaitseva Cedercreutzin museo on minulle merkityksellinen. Ensimmäisen kerran teoksiani on ollut esillä museossa jo vuonna 1973-74 kun osallistuin piirustuskilpailuun. Olen pitänyt museossa myös yksityisnäyttelyn 2002 ja olin mukana yhteisnäyttelyssä 2009. Teokseni Suru puhkeaa kukkaan on hankittu museon kokoelmiin. Erityiseksi paikaksi itselleni on muodostunut myös Vanha Maahengen temppeli. Sain käydä siellä yksinäni 1990-luvun lopulla, jolloin elämäni oli raiteiltaan ja myllerryksessä. Itkin siellä monet itkut ja tuntui aivan kuin olisin saanut maan hengeltä lohdutusta.
Pari vuotta sitten asuimme Porissa oluttehtaan tontilla paossa vesivahinkoa. Asunnosta avautuva jokimaisema auttoi meitä selviytymään vaikeasta ajasta. Istuimme aamuisin nojatuoleissamme, jotka oli asetettu suurten ikkunoiden ääreen ja joimme aamukahvimme.
Tuula Juti
Mollu Heino
Villilän vuolle
Meloin kesällä 2019 Kokemäenjokea pitkin. Vesi oli hyvin matalalla. Ohitin Keikyän banaanisaaren ja sen valtavat majavanpesät. Risukasojen suuaukot olivat kokonaan näkyvissä. Joki tuntui levenevän myötävirtaan lasketellessa.
Villilän vuolle on luonnonvarainen ja kivikkoinen, suuria irtolohkareita on näkyvissä pinnalla mutta pohja on myös täynnä suuria kiviä. Veden pinta ikään kuin kiehui kumpuillessaan kivien päällä. Tuntui hullulta meloa kiikkerällä kanootilla, kun musta jokivesi poreili alla, olo oli kuin kiehuvassa kattilassa. Mielikuvitus lähti lentoon ja pinnan alle oli helppo kuvitella myyttisiä olentoja tai enteilevää katastrofia. Tunsin itseni juuri niin pieneksi kuin maailmassa olenkin.
Titta Valla
Sastamalan Ruotsila, Ali-Riitala
Välähdys junan ikkunasta
Olen tutkinut Kokemäenjoen maisemaa työmatkalla välillä Harjavalta - Sastamala junan ikkunasta toistakymmentä vuotta (2005 - 2018). Junasta näkee joen monesta kohtaa Kokemäellä sekä Sastamalan Kiikassa. Myös levollisia peltoja näkee paljon ja metsiä sekä asutusta ja teollisuutta. Maisema on rauhoittavan tasaista, useimmista kohdista näkee kauas. Se on minulle maisemassa tärkeää, silloin syntyy tunne tilasta ja rauhasta.
Alusta asti juuri tämä näkymä muodostui minulle kaikkein rakkaimmaksi. Joenmutka Kiikassa, joen ympärillä alavaa maata. Siinä kohdassa on myös aution näköinen talo, fantasioin toisinaan, miltä tuntuisi siinä asua. Miten keittäisin kukonlaulun aikaan kahvin ja astuisin ulos sitä juomaan ja pysähtyisin joenmutkaani katsomaan. Nyt näin sen vain välähdyksenä. Näin kevätmuuttoa tekevät hanhet, kuvittelin äänet. Näin ohikiitävän hetken metsäkauriin tai jäniksen elämästä joenmutkan tuntumassa. Minulle muodostui tavaksi varata junasta etukäteen paikka siltä puolelta junaa, mistä maisemani avautui. Kaamosaikaan sydäntalvella maisemaa ei nähnyt: oli vain pimeä putki aamulla töihin mennessä ja taas illalla kotiin tullessa. Oli juhlavaa, kun junan ikkunasta näkyi ensimmäisen kerran valoa moneen kuukauteen, yleensä tammikuun viimeisinä päivinä. Maisema alkoi jälleen hahmottua hämärän keskeltä. Ylipäänsä vuodenajat kiteytyivät mielimaisemani kulloiseenkin olemukseen.
Kokemäenjoki rytmitti vuosien ajan työskentelyäni kuvataideterapeuttina ja kuvataiteilijana. Sen näkeminen antoi jatkuvasti uutta energiaa. Se muodostui minulle myös jonkinlaiseksi turvamaisemaksi, joka rauhoitti olon, jos ajatukset lähtivät laukalle. Minua ilahduttaa ajatus, että jokea pitkin pääsee merelle ja aina valtamerelle asti. Oli ihanaa matkustaa junalla kotiin päin ja tietää, että kulkee samalla lähemmäs merta. Joki on minulle tärkeä siinä kuin merikin: liikkuvat vedet. Ajattelen joen elämän vertauskuvana, elämä virtaa eteenpäin joka sekunti. Vaikeina aikoina tämä on hyvin lohdullista, elämän virranvuo kuljettaa meitä, takaisin lähtöpisteeseen ei enää joudu.
Jan Eerala
Perhosten marssi
Neljäkymmentä vuotta sitten, hankin lainaruuhen tilalle soutuveneen siellä liikkuakseni, ja yhä edelleen se on käytössä. Tänä syksynä soudin Fleiviikin niityn reunoja kahden tunnin ajan näkemättä toista ihmistä, ja silti olin lähes kaupungin maantieteellisessä keskuksessa.
Suisto on silti aina elättänyt suurta ja moninaista määrää kaikkea eläväistä, niin luonnosta elantonsa saavaa oman tiensä kulkijaa kuin kasveja ja eläimiäkin. Suisto on jokien saartamana säilynyt salaperäisenä ja rikkaana omana valtakuntanaan. Suisto elää ja muuttuu; toisaalla kutistuu, toisaalla laajenee, mutta aina se on yhtä kiehtova ja moninainen.
Veijo Setälä
Ohitustien disko
Ohitustien kannen rytmikäs jytinä sillan alta kuultuna saa viipymään paikalla vielä seuraavaan tukkirekan aikaansaamaan rumpukomppiin asti. Moottoripyörien murina yhdistettynä satunnaiseen hälytysajoneuvon kiireiseen ujellukseen on mitä upeinta futuristista musiikkia.
Kirsi Jaakkola
Mieleisin ja tutuin paikkani Kokemäenjoesta on Eteläranta tai paremminkin näkymä Etelärannasta kohti Kirjurinluodon kärkeä. Se on maisema, jota katselen lähes joka päivä. Maisema tervehtii minua aamuisin, kun tulen jokaisena vuodenaikana aamulla töihin. Nämä aamunäköalat ovat päivittäin vaihtuvia. Oikein sumuisena päivänä vastarantaa tuskin näkee. Tuulisena päivänä voi nähdä, kun joki näyttää virtaavan pinnastaan melkein väärään suuntaan. Aurinkoisena kesäpäivänä maisemaa ilahduttavat suihkulähteen ympärillä tanssivat sateenkaaret. Välillä tulee jokea vilkuiltua jännittäen, että koska se vyöryy yli äyräidensä.
Ennen kaikkea joki Etelärannassa edustaa minulle arkista maisemaa, jonka saattaa välillä ohittaa enempiä ajattelematta. Aina välillä sen näkymiä tulee myös tallennettua kuvaamalla. Varsinkin syksyllä ja talvella tai oikein sumuisina kevätaamuina näkymä on erityisen kaunis.
Taru-Taina Nora
Leikkivuodet Satalinnassa
Lapsuuteni kultaisimmat leikkimuistot sijoittuvat Satalinnaan. Asuin siellä ikävuodet 6-10 ja leikkiympäristönä olivat metsät. Olin kiipelijä. Kiipesin käkkyräisiin puihin, mutta kiipesin myös suoraa runkoa ylöspäin. Kaikenlaiset puut olivat sopivia.
Asuimme kahdessa paikassa korkealla joen törmällä. Kumpaakaan taloa ei enää ole, mutta osa kiipelypuista on vielä jäljellä. Jälkimmäinen kodeista oli suuri valkoinen lääkärintalo siinä, missä loppuu mäntymetsä ja alkaa rehevä Paratiisi. Puutarhan pensasaidassa oli aukko, josta pääsi suoraan Paratiisin polulle. Talon kohdalla oli jyrkkä jokitörmä, jossa kasvoi tiheässä pieniä puita ja risukkoa alas rantaan saakka. Siinä jyrkän rinteen viidakossa rakastin kiipeillä ja kieppuilla sekä rakentaa majoja. Muistan, että kerran minulla oli kavereitakin, mutta enimmäkseen puuhailin siellä yksinäni. Paras ystäväni piti enemmän sisäleikeistä ja tasaisesta maasta.
Vaaraan en joutunut koskaan, mutta pikkuveljeni saapui kerran kotiin litimärkänä. Kokemäen joen jää oli pilkkoutunut lautoiksi ja pikkuveli kavereineen ajelehti kohti Poria. Pitääpä soittaa äidille ja kysyä, miten tämä totinen tarina menikään.
